Barcelona Challenge 19.5.2013

Kello herätti 4.50. Olimme sopineet Jaanan kanssa menevämme viideksi hotellin aikaistetulle aamupalalle. Oma gluteeniton sämpylä, banaani ja pari mukillista appelsiinimehua. Tutuilla ja turvallisilla eväillä liikenteeseen. Tokihan tuuli tarkistettiin heti. Näytti tuulevan, mutta ei niin paljon kuin edellisenä iltana. Sääennuste lupasi 5 m/s. Kisa-asu päälle, ja märkäpuku puoleen väliin, ja kuuden jälkeen kohti rantaa. Ensimmäistä kertaa kisajännitys ei laita mahaa sekaisin, outoa. Ehkä voidaan jännityksen sijaaan puhua kyllä pelosta.

Näimme Jarmon ja Kaitsun Street wear -pussien jättöpaikalla. 🙂 Kaitsulta kyselimme, että miten sinne mereen on hyvä mennä ja saimme hyvät ohjeet. Tsempit toivoteltiin puolin ja toisin.

Sitten oli aika kokeilla, että miltä se meressä uiminen tuntuu. Odotin tosi pientä aaltoa, ja sitten sinne sekaan. Vesi oli todella kylmää ja todella suolaista. Asteita oli 15 ja suolapitoisuus jotain ihan käsittämätöntä. En saanu kuin muutaman käsivedon kerrallaan ja sitten haukoin henkeä. Ja vettähän tuli aaltojen mukana suuhun. Yritin keskittyä vaan olemaan vedessä. Olin suunnitellu kaikenlaista scullingista lähtien, että saisin veteen tuntumaa. Tällaiset unohtui täysin, ja paniikki alkoi nousemaan. Sitten kuului jatkuvaa pillin vihellystä, ja meidän käskettiin pois merestä. Yritin. Aalto toi rantaan, mistä rannalta tuleva vesi vei pohjan jalkojen alta, kun hiekka valui mereen. Aalto vei takaisin mereen ja toinen aalto kiepsautti sitten mut pohjaan. Kun lopuksi pääsin merestä pois, niin multa tuli itku. Mä en halua tuonne! Mä en tuu ikinä selviytymään tuosta!

Keskellä lilat lakit päässä, mä vasemmalla.

Epäusko ja itku.

Yritin rauhoittua. Onneksi mulla oli halaajia. Vaikka Jaanaakin hirvitti, niin silti jaksoi tsempata mua! Hengenpelastajan näkeminen ei yhtään auttanu.. Kun elite-ryhmät olivat lähteneet, ja naisistakin muutama tuli ekan aallon mukana takaisin rantaan, niin totesin, että mitä vain voi tapahtua. No oma lähtö läheni, ja ei muuta kuin kohti lähtökarsinaa. Kuinka pelottava meri olikaan!

Kohti lähtökarsinaa.

Sovimme Jaanan kanssa, että menemme mereen yhtäaikaa ja otimme paikat viimeiseltä riviltä. Meillä ei oo mikään kiire tuonne. Ensimmäinen aalto paiskas mut perseelleen rantaan, mutta sitten sukellus seuraavan paljon pienemmän aallon ali ja siellä sitä oltiin. Kauhusta kankeana. Alla videonpätkää lähdöstä. Mies kastuu aallon seurauksena, ja kadottaa meidät sen jälkeen.

Yritin ottaa vapaauinnin käsivetoja, mutta kylmyys, suolaisuus ja aaltoisuus olivat jotain uskomattoman kamalaa. En vain pystynyt. Uin rintaa, koiraa ja mitä vaan, että pääsin ees johonkin suuntaan. Aattelin, että mulla menee tähän uintiin yli tunti, en pääse koskaan täältä pois. Ennen ensimmäistä poijua (200m rannasta) mietin keskeyttämistä. Olimme viimeinen lähtöryhmä, voisin kääntyä takaisin, kukaan ei uisi vastaan.

Ensimmäiselle poijulle kesti ikuisuus vasta-aallokkoon, sitten käännyttiin ja aallot iskivät sivulta. Suunnistaessa nouseva aurinko heijasti vastaan. Jos halusi nähdä poijun (500m välein), niin oli odotettava jännästi kaksi aaltoa, jolloin poiju taas näkyi. Mua toki se ei haitannu, suunnistin usein, että sain rauhassa kellutella pää veden pinnalla. Sitten taas muutama käsiveto ja pää pystyyn.

Ei tarvinnu pelätä, että olisi nähnyt kaloja tai muita mereneläviä, koska aallokko oli luultavasti myllännyt veden niin, ettei syvälle nähnyt. Peesaaminen ei myöskään onnistunut, koska kunnon uintia ei pystynyt tekemään ja aallokko jotenkin heitteli sinne tänne, niin peesissä uiminen ei onnistunu. Kun olin ohittanu kaksi poijua, ja olin tokan ja kolmannen välillä eli reilussa puolessa välissä, niin katoin piruuttani sykemittarista, että kauanko olin tahkonu. Yllätyin 26 minuutista, kuvittelin ajaksi enemmän.

Rämmin eteenpäin, kun ei sitä uinniksikaan voinu sanoa. Kuulin kuinka pilleihin vihellettiin, kun ihmiset uivat isolla rintamalla kaukana ”linjasta”. Oksettaa, kuinkahan paljon oon nielly tätä suolavettä ja kuinkahan sekasin mun maha tulee menemään?!

Hajaantuneita uimareita.

Ennen neljättä poijua kattelen useasti rannalle, että onko tuo poiju kääntöpaikka ja tullaanko tuolta rantaan. Aurinko häikäisi niin paljon, ettei nähny mihin suuntaan uimarit sieltä menevät. Rannassa oleva vaihtoteltta näyttää pieneltä, onko se se? Varpaat olivat jäässä ja neljäs poiju tosiaan oli kääntöpaikka ja siitä enää 200m rantaan. Vieressä uiva mies oksensi kaaressa, ja mua oksetti entistä enemmän. Yritin kiertää miehen oksennusta siinä kunnolla onnistumatta.

Edessä on taas yksi hankala paikka, rantautuminen. Merestä ei meinaa päästä pois. Ylösvetäjiä siellä on, mutta mä taisin näyttää niin kätevältä, että jäin ilman apua, kun viereisiä autettiin. Heh. Oikeasti se oli kamalaa! Mutta mä olin rannassa. Kävelin rantaa pitkin muiden mukana kohti mattoa ja bongaan miehet. He huikkaavat, että Jaana meni just. Tiedän Jaanan uintikunnon, joten tiesin, että vaikeuksia oli ollu siis silläkin. Matolla otan jo juoksuaskelia. Suihkut tulevat vastaan, virutan naamaani ja huulista suolat pois. Riisun märkäpukua. Vaihtoteltalla vaihdetaan pikaisesti Jaanan kanssa fiilikset. Meidän välissä on yksi suomalainen nainen, joka on yllättyny meidän kielestä. 🙂 Vaihdetaan pari sanaa.

Poistutaan Jaanan kanssa pyörille yhtäaikaa. Mulla on pyörässä kuusi energiageeliä kiinni, vesipullo ja energiajuomapullo sekä kuusi gluteenitonta digestive-keksiä. Otan yhden keksin heti suuhun, että saan suolan maun pois ja mahaan jotain täytettä. Pelkään sekaisin menevää mahaa. Heitän vesipullosta vettä niskaani, nimittäin sitä polttaa. Tunsin uidessa hiertymiä ja nyt sinne oli jääny suolaa.

Ensimmäiset viitisen kilsaa pyöräillään Jaanan kanssa samaa matkaa, ja kun keskustasta pääsemme pois, ja tulee ensimmäinen isompi ylämäki, niin Jaana menee menojaan. Mä aion tehdä oman suorituksen, Jaanan mukana pysyminen tietäis huonoa juoksua väsyneillä jaloilla. Menen yhden suomalaisen miehen ohi. Numerolapuissa on sukunimet, ja numerolappu on pyöräosuudella selän puolella, niin niitä oli helppo bongata. Jutellaan hetki. Sen jälkeen yksi suomalainen mies ja yksi nainen bongaa mut ohitse ajaessaan, ja taas muutama sana. Ihanaa, kun saa puhua suomeksi! 🙂 Nainen huikkas mulle, että nähdään juoksuosuudella, kun meet mun ohi. 😀

Kymmenen kilsan kohdilla alkaa ensimmäinen isompi nousu. Pienempää vaihdetta silmään, ja ihan pienimmällä vaihteella saa pyöritellä. Oon niin tyytyväinen, että välitykset vaihdettiin!

Näkymä Collsacreun päältä.

Kun olen lähes Collsacreun päällä kuulen alhaalta sireenit, ja ambulanssi menee ohi. Kauhulla odotan mitä on tapahtunu ja laskettelen serpentiinimutkia alas. Ambulanssi on pysähtynyt yhteen mutkaan, ja ihminen makaa paareilla. Joku pyöräilijä on ajanu ulos. Mä jatkan omaa kisaani itkien. Menee pitkään, että saan kerättyä itteni ja kuivattua kaikki kyyneleet. Päässä on vaan ajatus, kuinka seuraava nousu on isompi pahempine laskuineen ja rotkoineen. Taon itelleni, että mä jarrutan ja mulla ei ole mihinkään kiire.

Seuraava kukkula häämöttää..

Sant Celoniin ollaan tultu mukavasti alaspäin, siitä alkaakin taas sitten nousupainotteinen matka. Tässä kylässä tulee taas kannustusta eri kielillä, mutta eniten tietenkin espanjaksi. Ennen Montseytä on huoltopiste ja heitän iki-ihanan keltaisen Porin Tarmon -juomapulloni pois ja yhtään ikävä ei ole. Saan tilalle punaisen pyörän väreihin sopivan pullon! ;D Otan vielä puolikkaan banaanin ja pistän poskeen. Muutama keksikin on jossain välissä huvennu parempiin suihin.

Eilen autolla reitillä ollessa todettiin, että onhan siellä muutama tasainenkin kohta. Nyt vähän nauratti. Tasaisuus oli kaukana, vauhti oli reilu 9km/h. 😀 Nyt vaan taas pientä vaihdetta silmään ja hyvää rytmiä päälle. Vaikka olikin pienin vaihde, niin kyllä töitä sai tehdä. Jossain kohtaa totean Team Calella -paitaiselle miehelle, että tää ei lopu koskaan. Hetken päästä hän näyttää sormilla kahta ja kysyn, että kaksi kilometriäkö? Hän nyökkää ja kiitän tiedosta. Oon muuten yllättäny täällä itteni puhumalla englantia. Mä en oo siinä todellakaan hyvä, mutta oon ihan oma-aloitteisesti aloittanu juttelun mulle epämukavalla alueella. Hyvä mä!

Ketjut hyppää paikoiltansa pienimmälle vaihtaessa. Pysähdyn, saan ne nopeasti paikoilleen ja jatkan matkaa. Lopulta reitin korkein kohta tulikin yllättäen eteen, ja sitten lähdetään alaspäin. Takana on 45 kilometriä. Mua hirvittää, ja näen taas kaksi Team Calellalaista. Ovat kuitenkin eri tyyppejä kuin ennemmin ohittamani mies. Päätän laskea heidän perässään, koska he ovat varmasti laskeneet mäen useaan kertaan ja tietävät miten mennään ja missä kohtaa on huonoja kohtia. Meidän ohi laskee useampi ihminen, mutta otan mieluummin varovasti. Kurveissa on välillä rotkoja, joissa tiputusta on satoja metrejä, eikä ole aitaa ollenkaan. Mulla on todella kylmä. Ylhäällä on kylmä, ja kun ei voi polkea, vaan ainoastaan lasketella alas, niin siinä ehtii tulla koko ajan kylmempi. Varsinkin käsiin.

Näkymä Montseylta. Ihan vuorenhuipulle reitti ei menny, se oli pilvien peitossa.

Tie alas.

Kun ollaan tultu kapein osuus ja seuraavakin mutkainen osuus alas, alkaa pitkä suora. Painelen 44 kilometriä tunnissa monen ihmisen ohi. Tällaisesta mä tykkään, mukavaa loivaa alamäkeä! Ennen uutta nousua Collsacreun päälle vaihdan lähes tyhjän energiajuomapullon uuteen pulloon. Ihan vaan sen takia, että haluan toisenkin punaisen pullon. 😀 Maistoin kyllä Isostaria, mutta en uskaltanut sitä juoda, kun maha ei siihen oo tottunu. Kolmas isompi nousu menee jo vähän tottumuksesta, kunhan pyörittelee, niin kyllä sinne ylös joskus pääsee. Sitten takana on 68 kilsaa ja isommat nousut olivat siinä. Edessä on vielä muutama pienempi nousu, joissa saa pienimmällä vaihteella polkea. Meilläpäin niitä sanottaisiin vuoriksi. 😀

Pyöräosuus lähenee loppuaan. Siellä tuli kulutettua viisi geeliä, kuusi keksiä, yksi banaaninpuolikas, pullollinen vettä ja pullollinen urheilujuomaa. Keskinopeus näyttää vajaata 24km/h ja keskisyke pyöräilyyn 161. (Verrokkina viime vuonna Joroisilla mun keskinopeus oli 30,2km/h.)

 

Pyöräreitin lopulla taas tutut ja turvalliset kannustusjoukot. Pyörä paikoilleen, pikaisesti juoksulippa, lenkkarit ja spibelt päälle, sitten menoksi. Juoksu tuntui yllättävän helpolta. Pyöräily ei tuntunu reisissä ollenkaan! Teinkö mä jotain väärin? Pyöräilinkö liian hiljaa? Olisinko sittenkin voinu pyöräillä viis minsaa ennemmin tulleen Jaanan kanssa samaa vauhtia? Hih, naureskelin jo ajatuksia ääneen. Tää oli hyvä näin! 😉

Ensimmäinen kahdeksan kilsaa menee sellasta 5:45-6:00 vauhtia, eli toivomaani vauhtia. Sanoin, että jos vauhti pysyy alle kuudessa, niin täytyy olla tyytyväinen. Aurinko paistaa, merinäköala on hieno, alusta on asfalttia, hiekkaa ja jopa lautaa. Sitten otan ekan geelin, ja muutaman kilsan päästä puolikkaan banaanin. Juon pelkkää vettä. Maha on ollu loistava! Ei ole nälkä, eikä mitään muitakaan ikävempiä tuntemuksia. Tuntuu yllättävän hyvältä! Vähän pienissä jyrkissä kohdissa tuntui pohkeissa, mutta ei tosiaan reisissä ollenkaan.

Ensimmäiset oireet polven kanssa tulevat 9 kilsan kohdalla ja samalla alkaa juoksukin vähän tuntumaan. Vauhti pysyy siltä samoissa. Juoksen pätkissä. Odotan joko kannustajia, musiikkikohtia, käännöspaikkoja, tuttuja vastaantulijoita. Polvi pysyy samanlaisena, kipu ei lisäänny. Ja on muutenkin hyvä.

Juoksua on kaksi ja puoli kierrosta. Toisella kierroksella aurinko menee pilveen ja sisämaasta on tulossa todella tummia pilviä..

Toisen banaaninpuolikkaan otan jossain kohtaa ja toisen geelin 16 kilsan kohdilla. Samoihin aikoihin käännöspaikalla pyöräilyssä ohitseni mennyt suomalainen nainen huikkaa ”Mähän sanoin, että sä meet ohi!” 😀 Kerrankin näin, että mä ohitan juoksuosuudella jonkun, eikä kaikki mua. 😉 Itse asiassa yllättävän monen ohi on saanu juosta, sekä miesten että naisten. Mä nimenomaan oon tottunu vähän muuhun.

Maalissa. 🙂 Tuosta ajasta vähennetään 24 minuuttia.

Viimeiset kilometrit menevät kutosen vauhtia ja sieltä se maalikin tulee. Aika on 6:43:33. Kuulostaa hirveän suurelta, mutta mä selvisin sekä uinnista että pyöräilystä ja mikä parasta: juoksu tuntui helpolta! Itkut oli itketty jo pariin kertaan, joten maaliin tuleminen ei enää sellaista tuottanu. 😀

 
 

Todella kipeät hiertymät.

NÄLKÄ! 😀

Tulokset löytyvät täältä. Siellä ovat kaikki avoimen sarjan naiset samassa, 102 naista starttasi matkaan ja mun sijoitus oli 47. Omassa sarjassani 30-34 olin seitsemäs, kun viisitoista lähti matkaan. Ilmoittautuneita oli 20.

Uinti 46:02, pyörä 3:44:14 ja juoksu 2:06:02.

Täytyy sanoa, että pelosta, jännityksestä ja uinnin kamaluudesta huolimatta oli kyllä sellainen kokemus, että onneksi lähdin! Ehkä Suomen järvissä tänä kesänä ei paljon pienet aallot haittaa, ei edes vaahtopäät. 😉

 
Illalla polventausta oli todella kipeä, ja seuraavana päivänä myös. Jalka meni myös täysin alta maanantaiaamuna. Nyt kuitenkin jalka tuntuu hyvältä. Niskaan sain isoimmat hiertymät kuin koskaan. Olisko syynä ollu pää pystyssä uinti ja merivesi? Todella kipeät ja kosketusarat. Myös sykevyöstä sain kylkeeni pahan hiertymän, joka on muutaman päivän märkiny. Jäi maanantaina jopa rintsikat kiinni, ja sain repiä ne haavasta irti. Auts ja vielä kerran auts. Mutta jalat muuten on yllättävän hyvässä kunnossa, vähän reisissä tuntui maanantaina.
Ninni

55 vastausta artikkeliin “Barcelona Challenge 19.5.2013”

  1. Huuuh, mikä kisa! Oot sä vaan kova mimmi! Piti ihan itsekin itkeä tirauttaa tälle kertomukselle. Mäkin vielä joskus. Ehkä ensi kesänä Joroisilla… Kunhan ensin saan käden kunnolla uintikuntoon.

    • Kiitos! 🙂 Mulla tulee edelleen itku, kun ajattelen sitä pyöräonnettomuutta. Se oli hirveää. Viime vuonnahan tuolla kuoli pikkupoika, kun sain pyöräilijän päällensä. 🙁

    • Kiitos! Sisua tarvittiin tällä kertaa, muuten olisi jäänyt starttaamatta.. 🙂

    • Kiitos! Hyvä, jos pystyin jotenkin välittämään omat fiilikset tekstin ja kuvien kautta muillekin. 🙂

  2. Hurjalta kuulosti kyllä tuo uinti ja pyöräily! Mut aivan mahtavan suorituksen teit! Tuhannesti onnea!!

  3. Sankari sä olet. Joroinen on ton jälkeen huviajelua. Mä en varmaan ikinä uskalla lähteä noin miehekkääseen aallokkoon.

    Tämä on paras triathlonaiheinen blogikirjoitus mitä olen koskaan lukenut ja aika monta hyvää olen sunkin kirjoittamana lukenut. Varsin tunteisiin vetoavaa tekstiä; saattoihan täälläkin olla kyyneleet lähellä vaikka luonnollisesti kiistänkin moiset väitteet.

    Onneksi olkoon; kun fyysinen kipu hellittää, niin sulla on aivan huikeita muistoja vaalittavana.

    • Ei siinä loppujen lopuksi ollu paljon vaihtoehtoja kuin mennä. Nyt voi jo vähän naurahtaa, mutta ei kyllä naurattanu sunnuntaina pätkääkään. 😀

      Kiitos paljon!!!

  4. Onnea. Joskus noinkin ja pahempia olosuhteita kisaan saat hakea. Tein ensimmäisen puolikkaan aikoinaan Jenkeissä ja juuri ennen starttia korkeella nousi tuuli ja aalloista tuli todella korkeita ja tiheitä. Olin myös varma, että joudun keskeyttämään, kun näin miesten nousevan pelastusveneisiin ympärillä. Aikaa uintiin meni tunti!!! 😀

    • Kiitos! 🙂 Huh huh! No on sullakin ollu aika mielenkiintoinen kokemus ekalla puolikkaalla!!

  5. Huikeeta ja ai kauheeta! 🙂 Makee ja kipee stoori, mutta hieno kerrassaan! Hei tosiiiiiiiiii paljon onnee, oothan sinä aikamoinen menijä! Huh! 🙂

  6. Onnittelut! Sisukasta menoa, ja siitä oli tosi kiva lukea! Uinti kuulosti kyllä aika kamalalta…

    • Kiitos! Moni kokenu triathlonisti moitti uintia tosi paljon, pahimmaksi missä ovat olleet. Eli kyllä se sitten tais oikeasti kamala ollakin. 😉

  7. Elin tekstissä niin voimakkaasti mukana, että piti ihan vetistellä – ja kamalasti mä hengästyinkin välillä 😀 Tuo suoritus on jotain ihan käsittämätöntä. Ihailen suuresti periksiantamattomuuttasi. Olet teräsmimmi!

    • Kiitos Maiju! 🙂 Joskus on vaikea kirjoittaa niin, että tunne välittyy ruudun toiselle puolelle. Mutta hyvä, jos siinä onnistuin! 🙂

  8. Tätä raporttia oli tosi hieno lukea ja tuli tunne, että olis ittekin tehnyt mieli olla mukana ja samalla kuitenkin huokasin isosti helpotuksesta, etten oo ollut. =)

    • 🙂 Onneksi lajit meni oikeassa järjestyksessä, niin päällimmäiseksi jäi hyvä fiilis. 🙂

    • Kokemusta lähdinkin hakemaan, mutta tuli kyllä niin paljon enemmän kuin aattelin. 😀 Toki, jos olisin kaiken tienny etukäteen, niin en olisi varmaankaan ilmoittaunu ees. 😉

  9. Voi Ninni murunen!!!!! Ihan uskomaton stoori!=) On teillä Jaanan kanssa ollu mieletön matka! Oot kyllä vetässy läpi ihan uskomattoman kisan, huhhahhei…Tuo video oli ihan huippu, vitsi mitkä aallot tosiaan(ja tuo yrskäjuttu, ai kamala..)+tuo pyöräreitti..huh! ja muutenkin kaikkenensa mikä puolimatkan kisa. Ja niin onnellinen että juoksu meni siula noin hyvin talven ongelmien jälkeen, jess! ONNEA ROPPAKAUPALLA täältä ja isot halirutistukset teille molemmille <3 <3 <3 Ootte TERÄSTÄ!! 🙂

    • Kiitos, kiitos!! <3 Juoksun onnistuminen oli kyllä tosi hyvä juttu!! Ja ainakin nyt polvi on oireeton, saas nähdä miltä tuntuu ekalla juoksulenkillä sit..

  10. Hieno suoritus!!!! t.Riika T. (pyöräiltiin Kuortaneella hallissa keväällä)

    • Kiitos!! Ai säkin käyt lukemassa näitä juttuja. 🙂 Toivottavasti treenit on onnistunu mukavasti! 🙂

  11. Onneksi en ollut ainoa, joka herkistyi tätä lukiessa. Hurjan suorituksen teit ja upeasti voitit pelon! Tosi hienoa!

  12. Paljon onnea Ninni, aivan uskomattoman huikea suoritus! Ja mikä stoori, sai ihan henkeä haukkoa lukiessakin 😉
    T. Laura K. (pyörän ostaja)

  13. Onnea vielä tätäkin kautta tosi, tosi huikeasta suorituksesta. Mukava oli lukea ja olla mukana valokuvien ja kirjoituksen myötä tuollaisessa suorituksessa. Alussa itku kurkussa, mutta juoksuosuudella jo hymy irtoaa….mahtavaa 🙂

    • Kiitos, kiitos!! 🙂 Yritin lisäillä paljon kuvia, että saisi tekstistä enemmän irti.

  14. Loistava suoritus. Katselin tuon videon ja tiedän, että oikeesti noi aallot ovat isompia todellisuudessa. Mukavasti kertova kisarapsa. Sai aika hienosti kuvan siitä miten ja miltä kisa tuntui. Ja kuviakin oli maukavasti. Hiertymä näytti muuten aika pahalta. Tuo suolavesihän ei tee hyvää millekkään haavaumalle. Tulee sellaiseksi, ettei meinaa oikein parantua. Itse muutamat koukkujen ja puukon haavat kalastusreissuilla saaneena.

    • Kiitos! 🙂 Joo, se on jännä, miten kamera vääristää. Taitaa suolavesi olla aika myrkkyä, kun kyljen hiertymä on edelleen auki. Niska ei oo enää kosketusarka, joten pikku hiljaa. 🙂

  15. Olipa jännää luettavaa! Kyllä olisi muakin nuo aallot pelottaneet ja tuo oksennus… Kuvissakin meno näytti tosi hyvältä. Onnittelut hienosta suorituksesta!

    • Kiitos! 🙂 Se oksennus oli kamala! Eikä ihme, että oksensi, kun merisairaaksihan tuollaisessa aallokossa tulee. 😉

  16. Kyllä olet hienon raportin kirjoittanut realistisen kuvauksen kera. Aivan mahtava oli lukea ja päästä hitusen osaksi matkaasi ja tunneskaalaa. Kyllä silmäkulma kostui täälläkin.

  17. Huh, tässähän pääsi ihan täysin tunnelmaan mukaan ja kuvat on upeita!
    Siis toi merihän on aivan tolkuttoman hurja, tuijotin tuota videoita ihan suu auki, kuinka kukaan voi olla hukkumatta tai saatika uida siellä… 😀
    Aivan upee suoritus kertakaikkiaan, hyvä Ninni!

    • Kiitos! 🙂 Ja tuossa videolta ei näy ees koko totuus, vaan laimeampi sellainen. 😉

  18. Kova suoritus ja varmasti aivan mahtava kokemus! Onnittelut! 🙂 Oliko challenge:n järjestelyt kohdillaan? Nm. itsellä on challenge Kööpenhamina edessä sitten elokuussa.

    • Kiitos! Järjestelyissä ei ollu mitään moitittavaa, kaikki toimi tosi hyvin!! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta