Finntriathlon Joroinen 19.7.2014

Aloitetaan vaikka perjantaista, yksi päivä ennen puolimatkan (1,9km uinti, 90km pyörä ja 21,1km juoksu) SM-kilpailua. Aamupäivällä startti miehen kanssa kohti Joroista, Hankasalmella lounastreffit Jaanaban, Härren ja Tinken kanssa. Perille päästyä ilmoittautuminen, Expo-alueen kiertäminen, hotellille Varkauteen, syöminen, kamojen valmiiksi laittaminen ja pussittaminen, pyörän katsastus, hotellille takaisin klo 22.

Vichyä menee. Kuva Timo Kananoja.
Uudet uimalasit, samikset mulle ja Jaanalle. Kuva Timo Kananoja.
Naiset ja miehet shoppailee. Kuva Timo Kananoja.

Kööri.
Seurattiin perjantaina pidettyä pikamatkaa, kun syötiin. Onnea Anni!! 🙂
Valmiina! Teippailin geelejä pyörään, mies sensuroi teipillä, enkä muistanu sitä teippiä enää kuvaushetkellä. 😀
Pyörä telineessä.
Muutama pussi roikkuu, ja uinnin poistumisportti näkyy. Tyyntä ja rauhaa.
Head-portti.
Pyöriä. Ei vielä, mutta myöhemmin 1450 kipaletta. Kuva Timo Kananoja.
Olemme peesaamisesta täsmälleen samaa mieltä. Tää on siis eka ja vipa kerta boxissa. 😉

Sitten kisapäivään:

Hotellihuoneen sänky oli hirveä, varmaan lautoja katki tms. kun oli sellainen monttu keskellä, lämmintä huoneessa oli 28 astetta, ei ilmastointia. 143 euroa kahdelta hengeltä yö. Halpaa Scandicissa Finntriathlon viikonloppuna. Nukuin tosi huonosti, ja kun lopulta kello herätti 6.30, niin heräsin täydestä unesta. Ensimmäisenä aamulla oli jano. Mietin, että enkö ollu kuitenkaan juonu tarpeeksi edellisenä päivänä.. Aamupalalla tutut ja turvalliset omat sämpylät mukana. Kasin jälkeen valuttiinkin kohti Joroista, vein vielä pikkuvesipullon juoksuvaihtopussiin ja sitten kilpailijakuljetusbussiin Jaanaban ja Härren kanssa, että kävelymatka jäisi lyhyemmäksi. Tomppa ja Tinke tulivat perästä autolla.

Jännitys nousi.. Näin paljon tuttuja, ja moni tuli esittäytymään ja kertomaan lukevansa blogia. Ihanat te!! Vaikka kuinka jännittää, niin onneksi ei oo yksin jännityksen kanssa. 😉

Klo 11 on eka startti, ja jos meinaa käydä uimassa, niin klo 10.45 on järvestä noustava pois. Tarkoittaa sitä, että kun oma startti on klo 11.34, niin siihen jää kolme varttia aikaa olla märkäpuku päällä. Ei hyvä. Märkäpuvun voisi ottaa pois, mutta märkää pukua on vaikea pukea takaisin. Halusin kuitenkin käydä uimassa ja testaamassa uusia uimalaseja. Meninkin ilman pukua, ja päädyin omiin vanhoihin, tuttuihin ja turvallisiin laseihin. Hyvä, että kävin uimassa, kun se poisti osaa jännitystä.

Sitten vaan odotellaan omaa vuoroa mennä järveen. Mies kysyi osuusaikoja, että osaa varautua. Sanoin, että uinti alle 40min (loistopäivänä 36min, hyvä 38min), pyörä alle kolmeen, jos menee hyvin, niin 2:50, ja juoksuun menee yli 2h, tarkemmin en osaa sanoa. Johon totes, että no sitä on helpoin seurata. Onneksi en tässä vaiheessa tienny, millainen uusi juoksureitti oikein onkaan..

Lähdin matkaan vasemmasta reunasta ja suunnilleen 2/3 porukan takaa. Lähdinkin kiertämään ryysistä kunnolla vasemmalta ja sain uida omaa uintiani. Välillä hengittäessä näin, että porukan reunaan oli matkaa 10-15m, joten aika kaukaa kiersin ekan suoran. Ekalle kääntöpoijulle palasin porukkaan, ja sitten olikin jo helpompi uida oikeassa kohtaa ja välttyä suuremmilta kolhuilta. Suunnistaminen oli hankalaa, kun veneessä olijoilla oli oranssiset paidat ja kääntöpoijut oli pieniä oransseja poijuja (välipoijut isompia valkoisia). Piti pariin kertaa oikein kattoa, että hetkinen, mihin mä oon menossa. Kaksi kertaa nappasin vettä sisuksiin niin, että piti pysähtyä muutamaksi sekunniksi hengittämään pintaan ja taas menoksi.

Ekalla kääntöpoijulla tuli jo edellisen startin porukkaa vastaan, rantautuminen olikin ruuhkaisempaa. Mutta omalla vuorollaan ylös, vaihtopussi ja vilkaisu kelloon. 38min. Tätä toivoin tähän väliin ja sen sain, hyvä. Jos se uintipeikko vähän helpottaisi. 🙂

Eri lähtöjen porukkaa, eri värisin lakein.

Uintikamat pois, pyöräkamat päälle. Pussin palautus rekkaan numeroituun lokeroon, pyörän haku telineestä ja talutus mäen päälle. Pyörän päälle ja menoksi. Ensin käydään neljän kilsan päässä kääntymässä ja tullaan takas uintipaikan ohi, ja sitten mennäänkin yhtenä kierroksena koko 90km.

Tomppa ei ollu nähny mun tulevan uinnista, ei vaihtopaikalla, eikä pyörän päällä, kun Valvatuksen ohi mennään takaisin päin. Oli kuulemma tullu jo mieleen keskeytys jälleen uinnissa. Oli sitten kameran kanssa käyny zoomailemassa, ja todennu mun varustepussin hävinneen eli kisassa mukana. 🙂 Ensimmäisen väliajan oli vasta saanu kilpailukeskuksella, kun pyörän 45km väliaika oli tullu nettiin.

Pyörä lähti kivasti kulkemaan. Sykerajana pidin 170, ettei sen yli hirveesti menisi. Menomatka menikin kivasti, ja pyörän kääntöpaikalla, 45km, aika oli 1.25. Otin puolen tunnin välein geelin, ja vettä ja urheilujuomaa siinä välissä. Yritin juoda vähintään kymmenen minsan välein. Ekan kerran otin uudet pullot 45 kilsan kohdilla huollosta, vesi olikin jo silloin pullosta loppu.

Takaisin päin käännyttäessä huomasi kuumuuden ja jotenkin jäin vähän yksin. Huomasin, että vauhti tippui välillä ja olin muissa maailmoissa. Sitten kun joku ajoi ohi, niin tipuin tähän maailmaan. Unohdin juoda, vaikka ennemmin pidin siitä tosi tarkkaan huolta. En tiedä, että poljinko menomatkan sittenkin liian lujaa, koska takaisintulo oli hitaampaa. Vai pyörikö se tuuli sitten niin, en tiiä. Pyörän loppu oli mun mielestä aika hidas, kun oli parit isot nousut ja laskut. Pyöräaika oli lopulta 2:56, ja mun mittarin mukaan keskivauhti 31km/h, kun pituutta reitillä oli yli 91km.

Juonu kuitenkin olin, kun pissahätä tuli jo pyörän päällä. Päätin, että käyn vessassa vasta, kun on tosi kova hätä. Ei ollu ihan järki mukana vaihtopaikallakaan, kun lähdin viemään pyörää väärille telineille, mutta onneksi järkkäri huomasi mun numeron ja käännytti takaisin oikeaan suuntaan. Katsoin vaihtopaikalla seinäkelloa, juoksuun olisi aikaa noin 2:15, jotta kuusi tuntia alittuisi. Aattelin, että vaikka juoksu olisi hidasta, niin eiköhän se alle kuuden mee.

Juoksu starttasi. Kuva Timo Kananoja.

Sitten oli vielä pahin edessä kelin vuoksi. Mä voin juosta vk-lenkkiä 17 asteen pakkasissa, mutta inhoan juoksua yli 20 asteessa ja auringossa. Ensimmäinen kierros oli vaikea, hyperventiloin pariin otteeseen ja oli pakko pysähtyä ja kävellä, yrittää rauhoittaa itteä ja tasaannuttaa hengitystä. Sitten tuli itku, eikä se kyllä helpottanu hengityksen rauhoittamista. Oli ihan hirveää. Onneksi Nina tsemppas tässä kohtaa, kiitos tuhannesti. Tajusin, että tää ei oo välttämättä tätä koko puolimaratonia. Vissiin kropan lämpötila nousi vähän liikaa.

Oli vaikeuksia, ja heti kun syke nousi veekoolle, niin hengityksen kanssa oli ongelmia. Ylämäet oli tämänkin takia tosi vaikeita. Lopun pururatapätkä (2km) oli tosi raskas, kuuma ja parmat + kärpäset ympärillä. Ekan kierroksen lopussa mut ohitti mies, josta otin kopin ja huusin toista kilpailijaa auttamaan. Mieheltä meni taju. Onneksi joku järki tallella ollut kilpailija muisti kylkiasennon. Luulen, että tajunnan menettänyt mies oli viittä vajaa maalissa, koska saman tien kun taju tuli kahdeksi sekunniksi takaisin, niin oli nousemassa pystyyn. Toki ei siihen pystynyt, kun taju meni uudelleen. Olin paikalla kunnes siihen tuli kilpailija, joka kertoi keskeyttävänsä, eikä aio juosta enää. Hän jäi siihen, kunnes apua tuli, ja mä jatkoin matkaani. Muutama minuutti meni tuossa, ei sen kauempaa.

Toisella kierroksella tuli isot rakot. En ymmärrä noita mun asicsiani, kun aina saan niistä rakot. Ei vanhoista tullu. En tiedä vaikuttiko se mun askellukseen, mutta jostain 11 kilsan paikkeilla alkoi sattumaan oikean polven sisäreunaan, siihen luuhun. Sattuu edelleenkin eli tänään sunnuntaina. Kun ymmärsin keskittyä rytmittämään hengitystäni askeleiden mukaan, niin juoksukin helpottui. Kaksi askelta ja hengitys sisään, kaksi askelta ja hengitys ulos.

Täysin henkistä taistelua tämä juoksu. Kerrankin pistin ylämäessä kävelyksi, ja seurakaveri Seppo juoksi vauhdilla ohi selkään taputtaen ja juoksuun hoputtaen, oli ihan pakko alkaa juosta, kun vielä taaksepäin vilkaisi ja huikkasi uudelleen. 😉 Taistelua ittensä kanssa, kävellen vai hitaasti hölkäten.

Kävelin joka juomapisteellä ja join kaksi mukillista. Joko vesi ja urkkajuoma, tai jos otin geelin, niin kaksi vettä. Lisäksi päähän vettä mahdollisimman usein. Kadun varrella olevat asukkaat olivat ihania, kolmessa kohtaa olivat vesiletkujen kanssa suihkuttelemassa! Onneksi toisella kierroksella tuli vähän pilviä, mikä teki juoksemisesta helpompaa.

Ulospuhallus.

Kolmannella kierroksella, kun olin vielä juuri ja juuri kilpailukeskuksen alueella kuulin kuinka sarjani voittaja Vaasan Milka Aho tuli maaliin. Onnea Milka!! Olin kyllä iloinen kuullessani kuulutuksen, ja että jalat kestivät! Tai toivottavasti et nilkuttanu maaliin. 😉 Mutta iso on mun ero kärkeen, melkein 7 kilsaa juoksua.

Vipalla kierroksella aurinko taas paistoi. Mä niin inhoan juosta kuumassa! Tässä kohtaa Soile paineli ohi, ja maalissa kertoi, että jos ei mua tuntisi, niin olisi ollu kyllä huolestunu. Ei ollu ihan ilme ihan hyvävointinen. Aika vähän reagoin kannustuksiin, esim. reitin varrella kannustettiin ja näytin peukkua, kysyttiin onko vipa kierros, nyökkäsin. Yritin keskittyä hengitykseen, jos vähänkin tuntui pahalta. Kyllä mä ne yritin kuitenkin kuulla, ja peukkua näyttää, aina tsempit oikeasti tsemppaa! Paitsi Tompan ja Maijan juttuihin en reagoinu. 😀

Team Elina Jouhkilaisia oli paljon, mahtavaa! Kuuluikin monta kertaa ”Hyvä meidän tiimi”. Oli Elina mielessä monta kertaa eilisen aikana ihmisillä!! <3

Vajaa 2km maaliin, ja katoin kellosta, että alle kuuteen ei mee. Silti seurakaverin kanssa otettiin hyvä kilsan loppukiri, ja Ari vielä vipalla 50 metrillä pisti yhden pykälän lisää, mä en pystyny. 😀 Mutta maalissa. 6:02:25. Suoritettu. Ohi. Loppu. Ei ikinä enää ja pian taas uudelleen.

Huh. Ei paljon tuuleteltu.

Oli vähän pää pyörällä maalissa, ja onneksi Kauramoottori bongasi mut ja haki juotavaa, mitä olisi pitäny jonottaa tosi pitkään. Tässä olisi pitäny olla heti juotavaa, ja sitten Lidlin Recovery Areassa syömiset. Nyt sekä juuri maaliin saapuneet, että jo pitempään maalissa olleet jonottivat samassa jonossa syömisiä.

Pikakatsaus kisatunnelmiin tuttujen kanssa, suihkuun ja kotiin. Matkalla tuli ihan älyttömän huono olo, joka jatkui vielä yöhön saakka. En saanu unen päästä kiinni, vasta kuin yöllä puoli kolmen aikaan suunnilleen. Päätä särki ja oksetti. Jotain auringonpistosta, pitkästä suorituksesta, nestevajeesta tai kaikista yhteensä johtuvaa varmaan.

Ennätysmäärä oli tänä vuonna keskeyttäneitä, ja ensiaputeltta pursusi ihmisiä. Todella monella oli ollut vaikea juoksu, ajat järjestäen heikompia kuin normaalisti. Helle ja reitti. Reitti ei ollut tosiaankaan nopea. Mulla muuten meni 14 minuuttia enemmän juoksuun kuin 1,5 kuukautta sitten Italiassa. Ja kymmenen minuuttia enemmän kuin kaksi vuotta sitten Joroisilla, mutta reitit toki eroaa. Niin, ja juoksun keskisyke on vaivaiset 164 eli suunnilleen aerobisella kynnyksellä (163). Italiassa oli kymmenen pykälää korkeampi.

Pyörävaihdon kellonajan otin omasta kellosta, joten satavarma se ei ole ja sen vähensin järjestäjän ajasta, missä on uinti + vaihto. Jostain syystä mun pelkkää uintiaikaa ei oo saatavilla. Ei menny tämä reissu tavoitteisiin, mutta tällaista tää on. Maaliin pääsystä saa kyllä olla tyytyväinen! Koskahan sais nappisuorituksen tälle kesää? Kuopiossa vielä toivoa. 😀 Mutta tiedänpä mitä teen syksyllä, kun ironman-projekti alkaa. Paino tippuu, juoksunopeus kasvaa..

Uinti 00:38:57
Vaihto 0:03:31
Pyörä 2:56:48
Vaihto 0:04:15
Juoksu 2:18:53
Yhteensä 6:02:25

Italy Ironman 70.3

Kisapäivä 01.06.2014, Italy Ironman 70.3. Tätä päivää edeltävistä päivistä Italiassa voi lukea täältä.

Klo 7 oli puhelin herättämässä. Aamupalalla söin tutun ja turvallisen oman gluteenittoman sämpylän, banaanin ja tuoremehua. Sillä on menty kaikki kisat. Jännitti. Mietin oonko ollu liian paljon viime päivinä jalkojen päällä, oonko juonu tarpeeksi.. Pakaraan ei ainakaan heti herätessä sattunut.

Loput tavarat kasaan, vielä Team Elina Jouhkin nauha käteen. En ehtiny saamaan virallista nauhaa, joten tein kinesioteipistä oman. Tiedän kenelle tämä kisa kisataan! Sitten kohti kisapaikkaa. Kisapaikalla klo 10. Pyörän kumien täyttö ja pyörä muutenkin valmiiksi. Kysyin järjestäjältä, että voinko jättää kengät pyörän päälle. Ei. Joko laitan ne jalkaan vaihtoteltassa ja juoksen niillä 0,5km tai laitan ne kiinni polkimiin. Muut vaihtoehdot olivat kielletty. Päädyin polkimiin ja irrotan ne sitten sitten pyöräviivan jälkeen, ja laitan jalkaan. Juteltiin asiasta vielä parin naisen kanssa.

Vielä sininen ja punainen varustepussi täyteen tavaraa, ja ne paikoilleen. Bongasin tässä kohtaa myös Katherine Kelly Langin eli Kauniiden ja Rohkeiden Brooken. En kehdannu pyytää yhteiskuvaa, kun kovasti keskittyi omiin varustetouhuihinsa. 😉

Tuuli oli 6m/s, ja kovien aaltojen ja voimakkaiden virtausten takia tehtiin päätös uintireitin lyhentämisestä yhteen kilometriin. Reitti myös muuttui niin, että emme uisi aallonmurtajien toiselle puolelle. Siinä kun aalto nappaa muutaman kaverin ja heittää aallonmurtajakivikkoon, niin henki pois. Uimme vähän rannasta poispäin, sitten rannan suuntaisesti noin puoli kilsaa ja takaisin, ja lopulta rantaan.

Kävin vielä vessassa ennen märkäpukun päälle pukemista, ja meinasin saada slaakin. Neljästä vessasta kahdessa oli sitä ittiänsä istuimen reunalla, ja kaksi muuten epäsiistiä. Oli pakko tyhjätä rakko, ja sitten äkkiä pois. Yök!

Uintiverrassa totesin, että aallokko vie täysin mukanaan ja on pakko uida koko ajan, jos meinaa mennä eteenpäin. Miten ne aallot olikaan noin voimakkaita?! Ehkä tää liittyi niihin virtauksiin?

Uinti. Lähdössä jyväskyläläinen Katja huomasi mut, ja saatiin yhdessä jännittää, ja ihmetellä promiesten uintia. Ranta oli matala, ja miehet ui, käveli ja ui. Mutta rintama levittäytyi heti todella leveäksi ja porukka ei kovin suoraan poijulle päässyt.

Takarivistä startti, ja koko naisporukka (pronaiset mukaan lukien) käveli tokalle matalikolle asti ja sitten uintia. Ekalla poijulla oli järkyttävä ryysis, ja poiju tuli päälle. Jatkuvasti joku huusi ”careful, careful…”. Oli aika pelottavaa, ettei kukaan jää poijun tai muiden naisten alle. Uimaan ei pystyny. Alla videokuvaa naisten lähdöstä. Välillä vähän epätarkka kuva, mutta tarkentuu sitten taas.

Tämän jälkeen suunnistin huonosti ja lähdin liikaa vasemmalle. Oon ihan ekassa kisassa Joroisilla jo todennu, että uin yksin ja niin sai jälleen todeta. 😀

Ei ollu helppoa uinti, mutta jos vertaa menoaa takasintuloon, niin meno olikin helpompaa. Kädet meni välillä aaltojen mukana miten sattuu, eikä uinti oikeasti ollut uintia. Kuhan yritin heittää kättä toisen perään eteen. Takaisintulo olikin sitten jotain ihan järkyttävää. Ulapalla aallot olisivat olleet isoja, muttei teräviä. Nämä olivat molempia ja veivät mukanaan. Sinilakkisia miehiä ja punalakkisiakin miehiä tuli jo takaa. Uinti oli kestänyt siis jo ihan helkutin kauan. Punalakkiset oli lähteny mun perään 18 minsaa. 

Tuntui, ettei vipa iso keltainen poiju lähestyny ollenkaan, vaan välimatka oli sama koko ajan. Yritin hokea itelleni, että vahvoja käsivetoja, vahvoja käsivetoja. Pakko oli kuitenkin vetää välillä kunnolla happea, ja joka kerta varmaan jouduin siinä pari metriä taaksepäin. Pari kertaa yökkäsin, mutta onneksi ei tullut oksennus. Vihdoin se poiju tuli, ja taas pelottavasti melkein päälle, vaikka kiersin sen tosi kaukaa. Rantautuminenkin oli hassunnäköistä, kun porukka ei pystynyt uimaan poijulta suoraan rantautumiskohtaan, vaan aallot veivät lopussa kävelevät ihmiset kunnolla vasemmalle.

30 minsaa meni uintiin. Huh! Huomaa, ettei oo kokemusta tuollaisesta uinnista tai miten isommissa aalloissa uidaan. Uinti on kyllä triathlonin vaikeinta, ja helpottunu olin, kun merestä pois pääsin.

Vaihtoalueelle rannasta oli noin sata metriä. Sininen pussi käteen, märkäpuku pois, jalat kuivaksi pyyhkeellä, sukat jalkaan, numero vyötärölle, arskat päähän ja menoksi. Vaihtopussiin märkäpuku, lakki ja lasit. Pussi siihen varattuun paikkaan, ja kohti pyörää. Sukkasillaan juoksu oli hyvä päätös, matka oli aika pitkä. Mutta niin vaan porukkaa istui maassa ja laittoi kenkiä jalkaan. No mä teen täsmälleen sääntöjen mukaan, ja irrotan kengät pyörästä pyöräviivan toisella puolella, laitan jalkaan ja lähden pyöräilemään. Katjan pyörä on jo hävinny, samoin monen muun mun vierestä. Ei sais vertailla, mutta siitä tietää, että hidasta on uinti ollu, kun moni pyörä ympäriltä on poissa. Kypärä päähän, pyörä telineestä ja menoksi.

Siellä lepää munkin sininen pussi.

Pyörä lähti mukavasti liikkeelle, joskin alkuun meinasi merivesi tms. nousta ylös. Huomasin tosin välillä olevani ihan ajatuksissani ja syke oli vain 150. Käskin nostaa vauhtia! 

1020m nousua.

Sinne lähettiin, ympyrätalojen ohi.

Kaitsu oli etukäteen varoittanut huonokuntoisista teistä, ja en pumpannut renkaisiin niin paljon ilmaa, mitä olisi voinut. Pahimmat pelot pyöräreitille oli, että alkaisin satamaan vettä tai rengas puhkeaisi. Ensimmäisen 8 kilsan aikana oli jo viisi pyöräilijää tiensivussa korjaamassa rengasta, eikä ne tähän tosiaankaan loppunut. :/

Kun 22 kilometriä on menty, niin jää eka isompi nousu taakse. Alamäessä on niin huono tie, että mun pullo tippuu. Seuraava huolto on 45 kilsan kohdilla, joten pärjään sinne asti.

Miehiä ajaa koko ajan ohi, välillä kuuluu mun nimi ja kannustusta, tai kyselyä, että mistä oon. ”Pink lady” oon myös, yksi nainen ihailee mun renkaita ”I love your wheels!”. Juttelin useasti yhden italialaisen ja kanadalaisen naisen kanssa. Uinnista, pyörästä, Suomesta jne. Italialaiselle kerron asuvani paikassa, jossa on todella tasaista. Kuulemma samoin hän. Kaikki on suhteellista. 😉

Maisemat ovat upeat!! Harmittelen, ettei oltu vuokrattu autoa ja kierretty pyörälenkkiä. Olis huoltajat nähny laaksot, viiniviljelmät, vuoret ja kylät. Jos kisainfossa ei olisi kielletty puhelimen ottamista mukaan, niin olisin ottanu ja napannu muutamat kuvat! Katselen käsivarressa olevaa vaaleanpunaista #teamelinajouhki -nauhaa ja mietin kuinka onnekas olen, kun voin pyöräillä täällä upeissa maisemissa. Mieleen tulee Elinan toivotukset ”Nauti kisasta”. Nyt mä nautin, kisatunnelmasta ja maisemista!

Tokassa ylämäessä ripottelee vähän vettä. Yksi nainen kysyy, että onko tämä kolmas mäki. Second, vastaan. Tiedän sen mittarin näyttämien kilsojen takia, muuten olisin myös aatellut, että kolmas mäki on jo menossa. Oon seurannu koko matkan vain sykettä. Vauhdista ei tietoakaan. Jotenkin masentavaa tuolla nähdä hidas vauhti, kun maasto on niin vaihtelevaa. Se on niin erilaista kuin täällä kotioloissa. Nappaan tokasta huollosta Powerbarin keltaisen vedellä täytetyn pullon.

Ihmiset ajaa ihan hullun kovaa mäkiä alas. Mä en uskalla, vaan käden on jarruilla koko ajan. Jyrkät alamäet ei oo mun juttu. Jossakin serpentiinikurvissakin miehet menee ohi oikeelta ja vasemmalta. Aika pelottavaa!

Mä vaan toivon, että jos kumi puhkee, niin se ei puhkeaisi alamäessä. Kolmas ja vipa nousu alkaa ja rupeaa satamaan vettä kaatamalla. Mä niin pelkäsin tätä, kun alamäet on kovia. Mun on kylmä, iho on kananlihalla. Vieressä polkevan italialaisenkin on kylmä. Ollaan tämän naisen kanssa poljettu suht samaa vauhtia. Hän laskee mäet reippaammin, ja mä saan eron kiinni tasaisella/nousussa. Koska välillä hän jää ja välillä taas karkaa, enkä näe häntä.

Vesi lainehtii asfaltilla, italialainen sanoo ”be careful Niina” ja lähtee laskemaan mäkeä. Lasken serpentiinit ihan älyttömän hiljaa. Ekassa mutkassa on ambulanssi ja yksi ambulanssimiehistä näyttää käsillä hidastamisen merkkiä. Ohi pyyhältävän miehen takarengas lähtee liirtoon, mutta onneksi hän ei kaadu. Myöhemmin kuulen matkaseuralta, että joku nainen oli kaatunu pyörällä, sen verran pahannäköisesti oli reisi ja käsi ollu verillä.

Kun jyrkin laskuosuus on takana, tie alkaa kuivumaan pikku hiljaa ja pitkä loiva mäki on jo kuiva. Tästä mä tykkään: pitkää loivaa suoraa! Tuuli nappaa pari kertaa pelottavasti. Moottoripyörän päältä huikataan mulle, ja säikähdän vaikka edessä ei ees oo ketään. Mutta se onkin moottoripyöräpoliisi, joka kannusti. 😀 Ylämäissä oon ajanu vierekkäin, eikä 10m välejä oo ollu, mutta mäissä peesauksesta ei ole hyötyä ja niistä ei rangaista.

Vipalla huoltopisteellä on tarjolla liparevesipulloja. Mietin, kun muutama edessä ajava mies viskoo niitä juotuaan pois, että pitäiskö munkin. En kuitenkaan uskalla uhmata sääntöjä. No niinhän siinä sitten käy, että pullo tippuu varpaiden kautta maahan. Miksi ei ollut kunnon pulloja? Ei tuollainen 0,7l lipare telineessä näköjään kauaa pysynyt.  

Pyörä on sujunu hyvin. Mietin, että oonko säästelly liikaa. Juoda olis pitäny enemmän, tajuan vasta nyt, kun jään miettimään juotua määrää. Geelejäkin on pyörässä vielä liian monta kiinni. Enemmän roskia pitäisi olla puvun sisässä, jonne roskat oon tökänny kaula-aukosta sisään. ;D

Vipat 20km onkin sitten raskaita. Vastatuuleen koko matka. Ei edes sallittua kymmenen metrin päässä menevää selkää. Sitten kun itte tekee töitä kovassa vastatuulessa, niin voin sanoa, että pikkuseen v*tuttaa 5-10 hengen ryhmät kunnon junissa!! Näitä tällasia ehti mennä ohi joku 5-7 kipaletta ja muutama pariletka myös. Että kehtaavatkin peesata!! Olisin halutessani voinu siirtyä junan perälle, ja säästää voimiani 6m/s tuulessa nelikaistaisella tiellä. Mutta säännöt on sääntöjä!

Kun vaihtoalue vihdoin lähestyy, niin otan elämässäni ekaa kertaa jalat pois kengistä pyörän päällä. Oikeaoppisesti ”älä kokeile kisassa mitään uutta”. 😀 Kengät jätän sääntöjen mukaisesti polkimiin ja juoksen sukkalavoin. Pyörien viereen maahan ei saanu jättää mitään tavaroita, mutta niin vaan on pyöräilykenkiä siellä täällä.  Pyörään meni aikaa 3:23.

Punaisesta pussista lenkkarit, juoksulippa ja SPIBelt. Toinen pussi jääkin tyhjäksi, kun kengät on kiinni pyörässä ja kypärä sarvien päällä.

Juoksu lähtee ihan ok, vaikka pyörän vipa 20km söikin voimia. Reitti mutkittelee paljon ja ekalla kierroksella kaikki onkin tietty uutta. Onneksi varjopaikkojakin löytyy, on nimittäin pikkusen kuuma klo 16 iltapäivällä. Asteita luvattiin 23, mutta en tiiä mikä on todellinen lämpötila. Yksi mittari näytti 26 astetta.

Eka kierros takana, tulee kylmiä väreitä ja tiedän, että se on merkki nestevajeesta. Energiat jää ylävatsaan ja ei oo hyvä olo.

Toka kiekka on jo paha. Odotan kierrosnauhapaikkaa, joka on n. 2,5 kilsan kohdilla. Neljä linjaa ja linja valitaan kierroksen mukaan. Jokaiselta linjalta saa oman värisen nauhan. Keltainen, sininen, vihreä ja vaaleanpunainen. Siitä tietää monennellako kierroksella kukakin on. Nauhapisteen jälkeen n. 0,5km, niin tulee huoltopiste. Seuraava odotettava kohta on pääsuoralle kääntyminen hyvän musiikin vuoksi. Suora on ehkä 1,5km pitkä. Suoralla on toinen huoltopiste ja suoran päätteeksi kannustusjoukot ja uudelle kierrokselle kääntyminen. Viisi etappia siis joka kierroksella. Kierros kerrallaan ja kierroksella etappi kerrallaan.

11 km takana. Maha on kuin potkupallo. Energiaa ei oo, kuuma ja kylmä. Juoksussa menee jatkuvasti miehiä ohi, se vähän latistaa omaa fiilistä. Kolmannella kierroksella Katja painaa ohi hyvää vauhtia. Hän on vipalla kierroksella ja meno näyttää vahvalta. Hyvä Katja!! 🙂 Myöhemmin tuloksista löytyikin hieno neljäs sija omassa sarjassaan. Onnea!!

Odotan huoltopisteitä. Oon luvannu itelleni, että silloin saan kävellä. Kävely on kuin juopolla, mutkittelee. Sumuista menoa. Mietin, että joudunkohan maalissa tiputukseen. En oo ikinä joutunut, mutta nyt taitaa olla lähellä.

3 kierrosta takana, ja peukku alaspäin. Pahalta tuntuu.

Vaihdan taas tankkauksen jälkeen kävelyn juoksuksi. Vipalle kierrokselle lähtiessäni otan kofeiinigeelin, mikä yllättäen tuo hetkellisen piristysruiskeen tai sitten se on vaan vipan kierroksen fiilis. Vauhti tippuu jokaisella juoksukierroksella, ei pysty menemään lujempaa ja huoltopisteillä kävelypätkät pitenevät. 

Vaaleanpunainen rengas käteen, maaliin 3km. Jokaisella kerralla nauhapaikalla järjestäjät kannustavat nimellä, samoin juomapisteillä. Se on hienoa! Vielä kilometri ennen maalia on napattava colaa huoltopisteellä, etten kuukahda maalisuoralle. Jalat ei niinkään oo stopannu, vaan ei vaan pääse yhtään lujempaa, ei oo kropassa polttoainetta, kun kaikki jää tukokseksi mahalaukun suulle.

Maalisuoralle käännytty!

Maalissa!! 6:08 on mun aika. Joudun vetämään syvään henkeä, ja sitten etsin mitalin jakajaa. Sellanen kaulaan, ja sitten ettimään juotavaa. Joudun kysymään kanssakilpailijalta, että mistä sait pullon. Vähän harmitti, että tämä oli mun tehtävä. Luulisi olevan automaattinen jokaiselle maaliintulijalle.

Sitten äkkiä jotain syömistä. Mutta tämä ei meekään nappiin. Tarjolla on melonia, appelsiinia, pastaa, kinkkupiirakkaa, ja jotain muutakin piirakkaa. Keliaakikkona nappaan melonin pöydästä ja siirryn matkaseuran luokse. Pyydän Tomia ostamaan mulle vieressä näkyvän cokiksen, että pysyn pystyssä. Se onneksi helpottaa!

Klo 19 saa hakea pyörät ja varustepussit, joten kulutetaan vähän aikaa. Alkaa tulla huono olo, joten jotain suolasta on saatava. Ensimmäisestä baarista 50g sipsiä, kun ranskalaisia ei oo tarjolla. Sitten ei muuta kuin kamat niskaan, hotellille suihkuun ja syömään maha täyteen.

Ironman 70.3 Italy:
6:08:15, keskisyke 168.

Uinti 30:55, keskisyke 166.
Vaihto 4:47
Pyörä 3:23:19, 26.6 km/h (max 57.4km/h), keskisyke 165
Vaihto 4:29
Juoksu 2:04:45, 5:54 min/km, keskisyke 174

Omassa sarjassa nopein uimari ui reiluun 20 minuuttiin, prosarjan nopein nainen ui 17min. Suurin osa italialaisista mun sarjassa ui 24-26 minuuttia, joten mä Tanelinlammen uimarina 30 minsalla menettelen. 😀

Mitä ajatuksia kisa herätti?
– Vuoden aikana kunto on kuitenkin vähän kasvanu. Hidasta kehitys on, mutta pääasia, että jotain edes. Nimittäin vuorien kipuaminen meni kivuttomasti, ja pyörä tuntui hyvältä. Mietin jopa, että pyöräilinkö liian rauhallisesti, mutta vipa kakskymppinen kuittas tuon ajatuksen. Vaikka juoksussa oli vaikeuksia, niin aika on kuitenkin kaksi minuuttia nopeampi kuin viime vuonna Barcelonassa ja myös nopein puolimaraton triathlonin puolimatkalla. Eli en voi olla pettynyt!
– Se pyörän päällä energian ottaminen on tärkeää. Pitäisi lattaa mittarin piippaamaan, kun on energian/juoman aika. Liian vähäinen juominen/syöminen kostautui!
– Jälleen tuli mieleen ensi vuoden ironman. Missä mä sen menen? Oonko mä ihan hullu?!
– Ehkä en antanu kisassa kaikkea, kun lihaksissa ei oo paljon tuntunu. Eilenkin juoksin töissä portaita ylös ja alas ihan normaalisti, kaksi päivää kisan jälkeen. Lujempaa siis olis pitäny lihasten mukaan mennä. 😉