Analyysi menneestä kaudesta

Yksi kausi taas takana, ja seuraava edessä. Täytyy vähän vetää asioita yhteen. Oppinut oon kyllä tästä kaudesta varmasti eniten mun ”triathlon-urani” aikana. 🙂 Viime vuonna kirjoittelin enemmän kauden päätöspuheessa siitä, miten siihen oli vuosien saatossa päädytty. Nyt tulee tarkempaa faktaa nimenomaan tästä treenikaudesta, lokakuusta 2016 syyskuuhun 2017.

Vuosi sitten syksyllä Kööpenhaminan ironmanin jälkeen oli vaikea saada itseänsä käännettyä taas treenimoodiin. Kööpenhaminan kisa kun onnistui huomattavasti paremmin kuin Frankfurt vuotta ennemmin 2015, niin luultavasti se vaikutti henkisesti sen verran paljon. No lokakuun alusta treenikausi starttasi, ja treeniohjelman pariin sain itseni siirrettyä. Päkiä ja kantapää vähän kiukutteli, ja en oikein uskaltanut juosta. Pelkäsin, että jotain olisi enemmänkin rikki ja annoin jalalle aikaa ja lepoa. Harmittelin jälleen juoksematonta syksyä, ja kuinka ironman on mun kropalle kova suoritus.

Lopulta jalkaongelmat antoivat periksi, mutta jouluna ymmärsin, ettei kaikki oo kunnossa. Vaikka oli ollut useampi vapaapäivä töistä, niin en jaksanut 2,5 tunnin pyörälenkkiä Tapaninpäivänä ja jätin lenkin vain 1,5 tuntiin. Olin varma, että kilpirauhasarvoissa on häikkää. Lääkitys vajaatoimintaan oli pysynyt vuosia samana. Arvot oli oudot, mutta TSH ei ollut noussut. Tiesin, että jokin on pielessä. En ollut vain väsynyt, masentunut tai ylirasittunut.

Tammi- ja helmikuussa selvittelin erilaisia veriarvoja, seurailin sykkeitä ja kävin urheilulääkärillä. Rauta-arvot ja D-vitamiiniarvo oli onneton, ja sykkeet koholla. Tammikuussa tein treenejä oman jaksamisen mukaan, lyhyitä ja tosi alhaisilla sykkeillä. Helmikuussa tein Kaitsun tekemää henkilökohtaista ohjelmaa. Edelleen menin ilman sykkeen nostatuksia, paljon lepoa ja lyhyitä treenejä. Esim. sisäpyöräily 25min ja juoksu 15min.

Maaliskuussa alkoi aurinko pikkuhiljaa paistamaan, kun veriarvot nousivat pohjamudista ylöspäin. Kuun viimeinen päivä oli lähtö Lanzaroten leirille. Viikkoa ennen oli juoksutreeni, jossa nostettiin syke aerobiselle kynnykselle ja jopa vk1:lle. Testattiin, että mitä kroppa sanoo. Leirillä sain tehtyä kaikki treenit, mikä oli todella mahtavaa! Toki osa huomattavasti lyhyempänä kuin miehet, mutta pääasia, että pääsi liikkumaan!

Sen jälkeen alkoikin mulla oikeasti treenikausi, vasta huhtikuussa! Täytyy sanoa, että silloin hirvitti kovasti lähenevä kesä ja kesän kisat. Ne tuli aivan liian nopeasti eteen. Onneksi olin kuitenkin päässyt liikkumaan, ettei sentään sohvaperunana ollut tarvinnut olla. Treenit sujuivatkin hyvin. Ainoa notkahdus lähinnä henkisesti tuli kesäkuussa, jolloin selvisi, että D-vitamiiniarvo oli jälleen tippunut. D:n tankkausta, ja mielikin alkoi olla taas normaali, mä olin mä.

Käytiin valmentajan kanssa kesän jälkeen läpi kautta, ja paremmin se lopulta ei olisi voinut mennä, kun ottaa talven huomioon! Kesäkuussa SM-pronssia sprinttimatkalla ja heinäkuussa puolimatkan ennätys SM-puolimatkalla sijoittuen seitsemänneksi. Aika puolimatkalla parani reilu 5 minsaa ollen 5:20 (uinti 34, pyörä 2:43 ja juoksu 1:56). Juoksuvauhtia oli tarkoitus parantaa kesäksi, mutta juoksuvauhti paranee vain juoksemalla. Kestävyyttä näytti tulleen onneksi lisää, ja pystyinkin Joroisilla juoksemaan vähän paremmin kuin edellisenä vuonna. Se lämmitti kovasti mieltä!

Paljon kesällä ei tullut kisattua, kun oli pakko ehtiä treenaamaan. 😀 Jäljellä oli enää vain elokuussa Hampurin ironman. Uintiaika oli edelliskesään verrattuna täsmälleen sama, pyöräkunto oli parempi, mutta pyöräaika oli huomattavasti hitaampi. Juoksu yllätti kyllä positiivisesti. Sain pidettyä hyvää vauhtia pitempään kuin oli tavoite, ja maratonaika parani 8 minuuttia. Hampurin aika oli 11:46, mikä oli 23 minuuttia edellisvuoden aikaa hitaampi. Nyt uinti 1:09, pyörä 6:07, juoksu 4:16. Olin ensin pettynyt tuohon ironmanin pyöräaikaan, mutta aikaa kun kisasta on kulunut tarpeeksi, niin oon todennut, että suoritus oli kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä. Ja keskustelut toki valmentajan kanssa on tähän vaikuttanut.

Treenitunteja kertyi 509 kipaletta, siitä tosin paljon talven hissunkissun menoa. Lopulta en jäänyt tunneissa kuin 23 kpl edellisvuoteen verrattuna, mutta laadussa toki sitten enemmän. Tärkeintähän kuitenkin on laatu, ei treenitunnit. 500-550 on se määrä, mitä enempää työssäkäyvä perheellinen nainen ei kyllä pysty tehdä. Eikä ole ees järkevääkään, näin on valmentajakin sanonut. Jotenkin on huojentavaakin, että tietää mikä se treenimäärä on ja että se on sellainen mihin pystyy. Eikä odoteta mitään mahdottomia.

Prosentit ei sinänsä pidä paikkaansa, kun tuossa PK1-summassa ei näy PK miinusmiinus -lenkkejä ja niitä on paljon. Pitää tehdä muutoksia mittariin, että siihen tulee nekin.

Ironmanista on nyt seitsemän viikkoa. Olin kisan jälkeen kovassa flunssassa ja kunto on kyllä tippunut todella alas. Kun lopulta pääsin juoksulenkille, niin tein 8-9km lenkkejä useilla kävelypätkillä, kun ei vain jaksanut. Meillä on ollut syyskuullekin treeniohjelma, ja sitä enempää ei saa ylimenokaudella tehdä. Mulla on ollut tapana, että ylimenokaudella teen mitä mieleen tulee ja sen verran mitä haluan. Koska ohjelmaa saa noudattaa 11kk, niin yhden kuukauden menen ilman ohjelmaa. 🙂 Osa porukasta juoksi jo viikko sitten 27km pitkiksen, mä sain juostua ensimmäisen yli 10km lenkkini putkeen. Juoksin 12km, se oli siinä kohtaa mun pitkis ja olin tosi iloinen, että sain juostua noinkin pitkästi. Mutta taidanpa kertoa tämän hetken fiiliksistä ja tulevasta toisessa postauksessa, muuten tämä venyy ihan liikaa. 😀

2017 kausi on nyt ohitse. Haluan jälleen kiittää tukijoukkoja! Tietenkin ensimmäisenä miestä ja lapsia! <3 Sitten Aqua Plussan Kaitsua, Tuulia ja tiimiä! Sonjaa uintitreeneistä! Kiitos treenikavereille! Kiitos myös Rantalainen, Liikuntakeskus Pulssi, hieroja Marjo Keskinen, Onnisport ja Lake!! Kiitollinen kaikesta tuesta, isommista ja pienemmistä! Ootte tärkeitä!

Treenit jatkuu Aqua Plussan IM-tiimissä Kaitsun valmennuksessa, ja toiveissa on ensimmäinen ehjä treenikausi! Haluaisin niin nähdä, että mihin musta on, kun kroppa kestää ja vastaanottaa treenejä!

Hampurin ironman 13.8.2017

5,5 tunnin ihan hyvien unien jälkeen heräsin itestään klo 3.40. Kello olisi herättänyt varttia myöhemmin. Sain illalla alaselkään jonkun jumin, ja kävelin vaikeasti. Selkä oli vähän parempi aamulla, mutta kyllähän se mietitytti, kun jumi edelleen vaikutti kävelyyn. Viime vuonna menkat ja alkava flunssa, joten pitihän tähänkin ironmaniin saada jotain lisämaustetta.

Hotellin respasta haettiin aamupalalaatikko ja huoneeseen syömään. Klo 4.50 sovimme Aqua Plussan porukan kanssa treffit alas, ja siitä kohti kisa-aluetta. Kiire tuli Köpiksessä, joten muiden tavoin halusin olla matkassa ajoissa.

Ensin pyörän renkaisiin ilmaa, juomapullot, geelipullo sekä energiapatukat ja suolatabletit paikoilleen. Sitten viemään pyörä- ja juoksuvaihtopussit paikoilleen. En jättänyt niitä edellisenä päivänä sateen vuoksi, joten aamusta oli paljon kannettavaa mukana. Vaihtoalue suljettiin klo 6.30, ja me poistuimme sieltä viisi minuuttia ennemmin märkäpuvut päällä. 🙂

UINTI 1:09:47

Jokaiseen lähtökarsinaan oli oma sisäänkäynti, joka helpotti lähtöä. Ei tarvinnut aloittaa jonon lopusta ja ohitella etsien omaa paikkaansa. Valitsin karsinan aikatavoitteen mukaan 1:05-1:15. Kello 6.50-7.10 oli rolling start eli rullaava lähtö. Kööpenhaminassa rolling start toimi paremmin, siellä lähti kuusi kerralla ja oli selkeä 5-6 sekuntia väliä (säännöllinen konepiippaus ja porukka juoksi piippauksesta veteen). Hampurissa pilliin vihellettiin varmaan 3 sekunnin välein, joka aiheutti sen, että uimaan ei voinut ruuhkan takia juosta ja selkeää aikamattoa ei ollu, että olisi heti tiennyt, mistä aika lähtee liikenteeseen. Vedenrajassa oli ruuhkaa.
Ensin uitiin pienemmässä Binnen-Alster -järvessä, ja siitä pikkutunnelin läpi isompaan Aussen-Alster -järveen. Lyhyistä lähtöväleistä johtuen ruuhka oli melkoinen, mutta ensimmäiselle isolle kääntöpoijulle asti olin ohituspaanalla ja yritin olla kostuttamatta uimalaseja kyynelillä, ettei niitä tarvi tyhjätä. Aina kun osuin kädellä potkivaan jalkaan tai joku osui mun jalkaan, niin selkään sattui. Hoin itselleni, että pian helpottaa, pian helpottaa. Kun noin 1,3km oli uitu, niin sitten koitti se pian helpotus.

Isommassa Alster-järvessä oli mennessä vaikea suunnistaa, keltaisia pikkupoijuja olisi saanut olla useampia. Piti muutaman kerran pysähtyä, että erottaa keltaisen poijun ja ui varmasti oikeaa poijua kohti. Lisäksi siellä oli aallokkoa. Kolmion toiselle kääntöpoijulle asti oli porukkaa koko ajan ympärillä, mutta kun lähdettiin uimaan takaisin rantaa kohden, niin porukka hävisi. Totesin jossain kohtaa, että iso lössi ui 50m mun vasemmalla puolella. Minä muutaman yksittäisen kanssa mielestäni suoralla reitillä. 😀 No siinä vasta-aallokossa ei sitten paljon peesiapua saanut.

Pikainen rannassa käynti 10m kiepin eli kisassa oli ns. australian exit. Laskin uidessa, että paljonko pitäisi suunnilleen olla aika, ja totesin, että n. 20min kuluu pienemmällä lenkillä. Niinpä kellon näyttäessä 48min totesin olevani 1h10 vauhdissa. Pienemmässä järvessä aallokko hävisi, ja siinä olikin jo vähän enemmän tilaa uida, ja joutsenet olivat poissa!! Jee! Niitä oli kuulemma kuskattu sieltä pois. 😀 Uintiaika samalla minuutilla kuin vuosi sitten. 🙂

Kuva: FinisherPix

T1 0:06:59

Juoksin vaihtopussille, tyhjensin sen maahan. Kuivasin pikaisesti jalat, laitoin sukat jalkaan, kypärän ja aurinkolasit päähän, otin pyörämittarin ja geelin käteen. Sitten tavarat pussiin ja menoksi, paitsi että tajusin, ettei mulla ole kelloa kädessä. Mietin jo, että tiputinko sen matkalle, mutta äkkiä pussin tyhjäys ja siellä se onneksi oli. Se vielä mukaan, ja märkäpuku ym. uusiksi pussiin, ja pussin luovutus. Kello käteen matkalla pyörälle ja geelistä energiaa. Pyörä telineestä ja kipittäen lähtöpaikalle.

PYÖRÄ 06:07:36

Pyörän lähtö onnistui hyvin, vaikka kengät olivatkin polkimissa valmiiksi kiinni. Ajoin minuutin verran ja turvallisessa kohtaa laitoin jalat kenkiin. Pyörän alku oli keskustassa ja sisälsi paljon käännöksiä. Siihen 10km kohdalla olevalle isolle sillalle ajoimmekin vasenta kaistaa, joten ei tarvinnut olla ihan kaiteen vieressä, eikä pelottanut! 😀

Kuva: Ironman Hamburg

Satama-alueella / teollisuusalueella oli junanraiteita jatkuvasti, joka kerta kiskojen päältä ajaessa pelkäsin, että lennän nurin. Ja näitä ei ollut mitään paria, vaan useita mennen tullen. Vähintään 40 raiteen ylitystä, ja paikoin oli kostea maa, niin pelotti, että kiskotkin olisi märät ja liukkaat. Samoin kaivonkansia oli reitillä tosi tosi paljon, niitä yritin mahdollisimman paljon väistellä.

Ensimmäiset 25 kilometriä kun oli ajettu, niin totesin keskivauhdin olevan vain 29,1km/h. Ja se nosti vähän ärsytystä pintaan, että miten oon voinut ajaa näin hitaasti. Yritin vakuutella itelleni, että se on vasta 25km, melkein kahdeksasosa matkasta vaan. 35km kohdalla sama juttu, edelleen vakuuttelin itelleni matkan olevan alussa, vaikka keskinopeus oli aavistuksen noussut. Tuntui tosi helpolta, ja mietin, että eikö wattimittari näytä oikein. Keskiwatit olivat vähän alakanttiin, mutta useista käännöksistä johtuen tiesin, etteivät ne voi olla sitä mitä polkiessa.

Kuva: FinisherPix

Edessä olikin hitaat pätkät, kun reitin isoimmat nousut olivat edessä. Ne ovatkin tulospalvelussa kellotettu (ne hitaat väliajat), koska nopeimmat nousijat saavat palkinnon. 60km kohdalla olin jo ihan täynnä tuota reittiä. Aina kun tuntui siltä, että no nyt pääsee ajamaan, niin joko oli Slow-kyltti, 90 kurvi tms. edessä. En hirveästi uskalla ala-asennosta ajella noita ysikymppikurveja, koska haluan jarruille varmuudeksi kädet. Mietin moneen otteeseen, että onko pyörässä joku vialla, rengas puhki tms. Thunder-biisi soi yhdessä kohtaa katsojilla täysillä, ja kun tykkään siitä biisistä, niin mietin, että joo tästä pitää muistaa nauttiakin.

Mä tykkään reitistä, että saa painaa suoraa pätkää menemään ja pyörittää tasaisesti. Tämä ei ollut sellainen. JP meni ohi jossain 67km kohdalla, ja huikkasinkin, että hemmetin hidas pyöräreitti. Aattelin, että jos hän kuittaa sen, niin ei ole mun kunnossa, pyörässä tai mittarissa vikaa. 😀 Mutta vauhti oli sen verran kovempi, etten ehtinyt saada selvää JP:n kommentista.

Kuva: FinisherPix

Pyöräreitin ensimmäisen kierroksen loppupuolella saatiin tulla hetken myötätuuleenkin, joka oli kivaa vaihtelua sivutuulessa. Mutta tiesin, että tuuli aavistuksen tulee kääntymään. Käytiin ihan vaihtoalueen vieressä kääntymässä, ja siihen tuli kilometrejä 91,5. Totesin, että tästä tulee 4,5km pitempi reitti mitä Kööpenhaminassa. Tähän tulee menemään yli 6 tuntia, se on varma.

Näin miehen ja JP:n vaimon, ja heiluttelin heille, niin tiesivät kaiken olevan kunnossa. Sitten vaan uudelle kierrokselle. Porukkaa ei lapannut ihan samaan tahtiin enää ohi kuin ekalla kierroksellla, ja pitkiä pätkiä tuntui, että olen ihan yksin lenkillä. 😀 Mutta kun katsoi taakse, niin kyllähän pitkällä suoralla näki, että siellä sitä on. Hihattomalla tarkeni alusta asti, ja oli jopa lämmin tokalla kierroksella. Tein oikean valinnan siis asun suhteen. Olisi pitänyt ehkä juoda enemmän, ja sitä yritin tokalla kierroksella sitten paikkailla. Energiaa otin suunnitelman mukaisesti, vaikka ei maistunut. Selkä ei pyörässä vaivannut, toki aika paljon sitä yläasennostakin joutui ajelemaan.

Kuva: FinisherPix

157km kohdalla alkoi piskottelemaan vettä, ja lopun kiskojen ylitykset pelottivat. Muutamat raiteet olivat niin koholla, ja olivat aina vähän vinossa tiehen nähden, joten ylitys ei ollut paras mahdollinen. 12m sallittua peesihyötyä en tahtonut matkalla löytää, jos jonkun selän löysin, niin katosi kyllä ylämäessä. Lopun 10-15km päätin jättäytyä muutaman miehen taakse. Mietin, että otetaan nyt tämä hyöty tästä, vaikka olisin voinut lähteä ohikin.

Tiesin, että pyöräkuntoni on hyvä ja kun alun perin 1000 nousumetriä sisältävä Hampurin pyöräreitti oli kehuttu nopeaksi, niin oletin pääseväni samaa vauhtia kuin viime vuonna Kööpenhaminassa, jossa vauhti oli 31,5km/h. Toki aina on mahdollisuus ongelmiin pitkällä matkalla, mutta kun niitä ei ollut. Jos keskitehot olisivat suunnitellut, niin olisin varmasti tyytyväinen. Jostain syystä en näe normalisoitua tehoa, mikä kertoisi tilanteen paremmin.

T2 0:06:26

Nousin pyörän päältä pois, ja totesin alaselän olevan niin jumissa, että yritin hölkkäillä kumarassa kohti pyörätelinettä. Itkin ja hölkkäsin. Sen verran sekaisin, että löin kämmenselän jonkun telineessä olevan pyörän tankoon. Keskimmäisen sormen jänne, ja säti muuten seuraavat pari tuntia, ja mustelma siitä on muistona. Heh. 😀 No pyörä telineeseen, pussi telineestä ja vaihtotelttaan. Kypärä oli juuttunut hiuksiin kiinni, vapaaehtoisena ollut nainen irroitti sen. Kuivat sukat ja lenkkarit jalkaan. SPIBeltin olin unohtanut kotiin, ja aattelin, että geelit pysyvät topin taskussa. Toiseen taskuun kasa Hammer-geelejä ja suolaa, toiseen ilmoittautuessa saadut pikkupussit Powerbarin energiakarkkeja.

Juoksu 4:16:09

Lähdin itkien matkaan. Aurinkolasit suojasivat silmät, mutta mietin, että huomaavatkohan ihmiset valuvat kyyneleet ja väpättävän leuan. Askel kerrallaan, ja etsin miestä katsojien joukosta sumuisilla silmillä. Missä asti se on!? Vajaan kilometrin päässä, ja siinä repesin ihan täysin ja sanoin, ettei tästä tuu mitään, mun selkä on ihan paska. Mies sanoi ”anna mennä vaan”. Jos olisi yhtään säälinyt, niin olisin keskeyttänyt. Jatkoin itkien matkaa. Katsoin kerran vauhtia ja totesin sen oleva 6:20, ja päätin, että menen sitä vauhtia mitä pystyn, enkä vilkuile kelloa.

Kolmen kilometrin kohdalla totesin, että nyt selkä ei vaikuta enää juoksuvauhtiin. Tuntuu, mutta pystyy juosta. Sen jälkeen aloin seuraamaan vauhteja ja hitsit niitä oli upea kattoa. 5:37-5:42 oli monta kilsaa. Näin lujaa ei ollut tarkoitus juosta, mutta se tuntui luonnolliselta vauhdilta, niin annoin mennä.

Tavoitehan oli juosta niin pitkään alle kutosen vauhtia kuin pystyy. Köpiksessä pystyin juosta kympin ja nyt kaikki kilsat sen jälkeen oli plussaa. Toiveissa oli 15km.

Neljän kilsan kohdilla Markus juoksi ohi, ja ekat kommentit oli pyöräreitistä. En siis ollut ainut sen kiroaja. Markuksella oli hyvä vauhti, toivoteltiin tsempit molemmin puolin. Kuulin kuinka multa tippui energiageeli maahan, ja katsoin taakseni. En voinut pysähtyä, kun takana joku kommentoi jotakin saksaksi. Aattelin, että jäisin jalkoihin. Apua, mulla oli enää yksi geeli viidestä jäljellä taskussa!! Kaikki neljä olivat tippuneet! Tää ei voi olla totta. Siirsin viimeisen etupuolelle topin sisään, energiakarkit näyttivät olevan taskussa syvällä. Sitten miettimään, että mitä teen. Päätin, että kerään geelit seuraavalla kierroksella mukaan. Onpahan ainakin tekemistä, kun niitä bongailen.

Näin miehen 8km kohdalla, ja huikkasin, että selkä parempi, ei vaikuta juoksuvauhtiin. Teki mieli vielä kiittää, että käski jatkaa matkaa, mutta kaikkea ei ehtinyt sanomaan. Kun kymppi tuli täyteen, niin aattelin, että jokainen kilometri alle kutosta tämän jälkeen on plussaa.

En löytänyt kuin yhden tippuneen Hammerin geelin, muut oli korjattu pois. Sen otin 13km kohdalla, ja jouduin luottamaan Powerbarin geeleihin jatkossa. Oon merkkiä joskus käyttänyt, mutta eivät ole niin vatsaystävällisiä kuin Hammer Nutrion. Vaihtoehtoja ei nyt vaan ollut.

JP juoksi ohitse, ja ehdittiin vaihtamaan kuulumisia enemmänkin. Hannaa odotin näkeväni, että tietäisin onko kaikki hyvin. Harriakaan en ollut nähnyt ollenkaan. Onneksi näin heidät myöhemmin, ja molemmat hyvässä vauhdissa!

Kilsat taittuivat hienoa juoksureittiä pitkin. Asfalttia ja puiston hiekkateitä, pieni pätkä mukulakiveäkin. Järven ympärillä, tuhansia ihmisiä kannustamassa. Oli mahtavaa!

21km tuli täyteen ajassa 2:03. On mennyt paremmin kuin osasin odottaa. 25 kilsan kohdilla vatsa oli täynnä, yritin ottaa vain vettä, kun en muuta uskaltanut. Mutta siten alkoi näkymään merkkejä energian puutteesta. 29km kohdalla olin sen verran epätoivoinen, että otin red bullia. En ole ikinä sitä maistanut, haiseekin niin pahalle.

Mies huikkasi terveisiä Suomesta, mutta en jaksanut kuitata niitä, olin ihan poikki. Ne energiat ja jalat. Neljännen ja viimeisen kierroksen alussa jouduin kävelemään pitemmästi, ja syömään kaikki 10 energiakarkkia, mitä taskusta löytyi. Toisessa oli 25mg kofeiinia, hyvä! Kävelin juuri vaihtoalueen toisessa päässä, jossa oli kuuluttaja viihdyttämässä yleisöä. Hän kuulutti mikrofooniin, että Niina from Finland! Kysyi onko kaikki hyvin ja vastasin mikkiin ”no” ja söin karkkeja. Kuuluttaja ja yleisö repesi nauramaan. 😀 No pakkohan siitä oli sitten juoksuksi laittaa 100m päähän olevalle huoltopisteelle, josta cokista pari mukia.

Meni muutamia kilometrejä ennen kuin energia alkoi tehoamaan. Ja sitten taas pystyi juoksemaan, mutta kyllähän oli jo melkoista menoa. Pakotin vain itseni etenemään, että tämä loppuisi nopeammin. Päätin, että ensi vuonna vain puolimatkoja ja ironmanille en lähde, tämä on niin hullu matka!

Kuva: FinisherPix

5km ennen maalia otin myös siivun appelsiinia colan lisäksi. Joka huoltopisteeltä olin aina ottanut myös sienen, jolla kastelin pään. Huomasin, etten jaksa enää edes kiittää huoltopisteiden ihmisiä. Ja pari muksuakin jäi ilman läpsyjä, mitä olin kyllä ehtinyt ennemmin reitillä olleille lapsille antamaan, kun käsi jonossa niitä odottivat.

Enää ei ole pitkä matka, ja aattelin, että nyt pitää vain juosta enää pikku matka. 3km ennen maalia tuli vielä yksi rakko, ei olisi enää tarvinnut! Tuntuu raahautumiselta viimeiset kilometrit, mutta vauhti on kuitenkin ollu 6:07 luokkaa. Maalisuora, ja mies huikkaa, että saa jo tuulettaa. Oon iloinen, että tämä loppuu, mutta en niin iloinen, että jaksaisin kauheasti tuuletella. Mietin, että viime vuonna tuli hyvät maaliintulokuvat. Nyt ei. 😀

Kuva: FinisherPix

MAALI 11:46:54

Se oli sinä. Niina, you are an ironman! Kolmas kerta. Jokainen täysin erilainen. 11.46 oli loppuaika. Matka on pitkä ja mitä vaan voi tapahtua, ja maaliin pääsy on aina hieno juttu. Silti valehtelen, jos sanon, että olen täysin tyytyväinen. En ole. Pyörä jäi harmittamaan. Lopulta heikoin lajini juoksu olikin vahvin, aika mahtavaa! 🙂 Mutta ei näitä matkoja joka nainen suorita, eli iloinen kyllä olen! Polar antoi juoksun indeksiksi 57, minkä olen vain pari kertaa saanut, eli senkin mittakaavan mukaan hyvä juoksu.

Koska hampaankoloon jäi, niin ehkä tänä syksynä motivaation kanssa ei ole niin suuria ongelmia kuin viime syksyn kanssa. Silloin oli vaikea palata treeniohjelman pariin lokakuun alussa ylimenokauden jälkeen. Meinasin kirjoittaa, että ensi vuoden ironmanin paikkaa en ole vielä päättänyt, mutta mitäs mä tuolla juoksussa juuri aattelin. 😀 Tämä tuntui jotenkin rankemmalta kuin Köpis, vai onko aika kullannut muistot ja olin vaan niin fiiliksissä silloin hienosta ajasta? 😀

Maalin jälkeen Athlete Gardeniin noutamaan finisher-paita, ja jee se oli musta! Mulla on jo kaksi valkoista. Muutama hedelmä ja oma palautusjuoma, muu tarjolla oleva olikin gluteenia sisältävää. Juttelen Markuksen ja Petrin kanssa, ja sitten hakemaan pyörää ja vaihtopusseja, ja hotellille väsyneenä. Puhelimessa on 282 whatsapp-viestiä. 😀

Illalla pyörää purkaessa näin renkaassa reiän, jonka renkaan sisällä oleva litku oli paikannut. Oli siis litkut todella tarpeen!!

Näin on yksi treenivuosi jälleen takana! Se oli vaikea sairasteluineen, mutta niin vaan tuli ironmanilla 12h alitus siitä huolimatta. Kööpenhaminan 11:23 aika on edelleen enkkani, ja rikkoontuu sitten joskus. Kun kisaa itseään ja omia aikojaan vastaan, eikä esim. podium-paikasta, niin aika on sitäkin tärkeämpi. Tai ainakin mulle. Kööpenhaminassa sijoitus sarjassa oli 21/67, Hampurissa 22/49. 67 ja 49 siis maaliin päässeitä, niissä ei ole keskeyttäneitä mukana. Toki valmentaja kommentoi, että Saksassa on aina kovaa porukkaa kisoissa.

Kiitos Tomi ja lapset! Kiitos valmentaja Kaitsu! Kiitos IM-tiimi! Kiitos Hampurin jengi! Kiitos Sonja! Kiitos vanhemmilleni lastenhoidosta reissun ajan! <3

Kiitos tmi Marjo Keskinen, Liikuntakeskus Pulssi, Rantalainen, Onnisport, Lake ja työnantaja mukana menossa olemisesta! <3

Ens vuonna kohti uutta tavoitetta, ja toivottavasti ehjän treenikauden myötä ennätyksiä rikkomaan!